09.08.2015

Eilen taisi tulla kolme viikkoa täyteen lupauksesta. Ei ole paljon mieli tehnyt juoda. Oon keskittynyt enemmän muihin juttuihin. Oikeastaa tämä on ollut sinällä helppoa, kun ei ole käynnyt missään sellaisissa paikoissa missä juodaan. Mitä nyt kaverit puhunu juomisistaan, mut eipä tuo ole sillain häirinnyt. Oon enemmänkin ajatellut, että saisin elämäni tasapainoon. Kyllä uskokin ,että sen saan vielä. Kyllä musta sen verran puhtia ja taistelu tahtoa riittää. En luovuta enkä myöskään hävijä. 

Viime viikko meni ihan kohtalaisesti, tällä viikolla olen saannut tapella oikein urakalla. Ties kuinka monta kertaa olen joutunut väittelemään joidenkin kanssa, että selvänä pysyn. Eihän tätä kukaan vielä usko, mutta uskon ,että tulevat vielä sen huomaan ajan kanssa. Viimeistään silloin kun, olen ollut selvinpäin vuoden verran. Ja vaikka eivät olisi onnellisia minun puolesta, niin kyllä minä olen itseni puolesta onnellinen. 

Urheilu suoristuksia ei ole ollut paljoa, paitsi koiran kanssa lenkkeilyä. Tarkoitus olisi aloittaa mieheni kanssa jutan dieetti jossakin vaiheessa. Herkkuja on tullut silloin tällöin syötyä mutta, ei ihan kamalasti kuitenkaan. 

Masennusta ei ole ollut, vaikka nuo ainaiset riidat väsyttää. Olen aina päässyt eroon masennus kohtauksista, lenkkeilemällä koirani kanssa. Jotenkin aina kun,lenkille lähtee niin se mielikin on sitten ihan toisenlainen. Mieltä piristää kivasti kun, tapaa lenkin varrella muita koiran omistajia ja yleensä tulee juteltua jotain. Olen minä kyllä sen verran ujokin ,että vaikea aloittaa juttelua. 

Huomenna taas pitäisi mennä a-klinikalle juttelee. Ennen a-klinikkaa, täytyis käydä koiran kanssa lenkillä. Aattelin, että heittäisin jonkinlaisen lenkin jo heti aamusta niin olisi sitten rennompi olo siellä juttelussa eikä semmone jönnittynyt olo. 

Tänään tämä päivä meni ihan hyvin, tuli taas siivottua urakalla ja kokattua ruokaa, lenkkeiltyy koiran kanssa, käytiin moikkaamassa meidän tyttöä. Oli taas ihana nähdä sitä, kahden viikon jälkeen. Aina vaan tulee parempi ja iloinen mieli kun, tapaan omaan lastani. 

En ole puhunut tai kertonut, että meillä on myös tyttö joka otettiin huostaan kaksi vuotta sitten. Ajattelin ekaksi ,että  en puhuisi siitä täällä. Tai laittaisi mitään kuvia. Koska ajattelin siinä omaa tyttöäni. Toisaalta tulin lenkillä toiseen ajatukseen, että voisin ihan hyvin puhua täällä omasta lapsestani ja omasta tilanteestani. 

Eli käymme säännöllisesti tapaamassa lastenkodilla ainakin hetkellisesti. Ja haaveena olisi kotilomat. Tämä vuoden jutun tarkoitus olisi edistää minua pääsemään elämässä eteenpäin ja tarkoitus olisi jatkaa sitä raittiutta eteenpän siitä. 

Välillä on kyllä harmittanut se , että aina kun, yritän päästä elämässä eteenpäin niin kukaan ei usko minua ja aina vaan saat tapella joka ikisestä asiasta ja selitellä joka asiaa kaikille. "Miksi haluat olla selvinpäin?" "Miten muka olet päässyt masennuksesta eroon?" "Sullahan on kaikki asiat huonosti", "et sä pysty olemaan juomatta".Toki otan nuo haasteena vastaan, mutta kyllä myönnän sen , että olisihan se ihanaa jos joskus kehuisi vaikka minua ja sanoisi edes joskus " Hei, hienoa ,että menee hyvin."  "Onpa kiva kuulla , että olet tehnyt oikean ratkaisun. "  KYLLÄ, nämä kommentit piristäisivät kivasti mieltäni. Eikä aina olisi se negatiivinen sävy joka sanassa.  


Mutta, salaa toivon mielessäni , että sitten kun, minä olen ollut vuoden selvinpäin. Niin todella toivon , että minut huomataan ja minut otettaisiin vakavasti eikä vaan sitä , että ei toi pysty mihkään. Koska minulle se on todella tärkeä asia. Että olen tehnyt itseni eteen, todella paljon töitä. 

Mutta joo, tänään en jaksa enempää kirjoittaa. Täytyy tästä lähteä tekemään iltapuuhat ja nukkumaan, öitä kaikille.